ALAVUS

 

Alavuden asemaseudulle, Rantatöysäntien metsään vaarin ja mummun 1950-luvulla raivaama puutarhatontti ja rakentama omakotitalo. Siitä vajaan kymmenen kilometrin päähän Vetämäjärvelle VR:n parakkirakennusten omin käsin puretuista laudoista ja oiotuista nauloista pystytetty ”huvila”. Ne olivat mummulani rakkaat rakenteet, joissa vietin ensimmäisten parin elinvuoteni jälkeen kaikki lomani ylioppilaaksi saakka.

Vaasan Huutoniemessä syntynyt vaarini, Armas Korpela, teki päätyönsä Valtion rautateillä, viimeiset lähes pari vuosikymmentä Alavuden asemapäällikkönä. Lisäksi hän oli paikallisten hyvin tuntema monitoimimies perustaen jalkapallo- ja jääkiekkoseura Alavuden peliveikot (APV:n jäsenkortin sain kuulema jo synnytyslaitokselle), soittaen haitaria lempinimeään kantavassa tanssiorkesteri Kolan kvartetissa, kirjoittaen ja valokuvaten Vaasa-lehden kirjeenvaihtajana pieniä juttuja ja urheilukisaraportteja sekä toimien kaskuja kertovana huutokauppameklarina.

Mummuni Tyyne Korpela os. Jukantupa oli kotoisin Alajärven Pekkolasta ja sukua kuvataiteilija Eero Nelimarkalle. Ikäpolvelleen tyypillinen kotiäiti oli joutunut jo kymmenvuotiaana asumaan kesäisin järventakaisessa kämpässä karjaa sekä pienempiä sisäruksiaan kaitsien. Niinpä hän hallitsikin mielestään kaiken ja ohjaili miestään sekä meitä muita, mutta hyvin harvoin poistui kattiloittensa äärestä muualle kuin korkeintaan Rauhanyhdistyksen seuroihin.

Tunnelma oli yhtä aikaa täydellisen turvallinen ja pysähtyneisyydessään mielikuvitusta inspiroiva mutta etenkin näin jälkeenpäin ajatellen myös hieman ankea sekä pienten ja eriskummallisten salaisuuksien leimaama. Koen kuitenkin vahvasti mummulan olleen minulle aidosti toinen koti, johon edelleen lähes viikoittain palaan unissani.

Korona-ajan keskeytettyä kuorojeni normaalin toiminnan aloin etsiä taiteelliselle ilmaisulleni toista kanavaa. Niin syntyivät ensin tekstit, joihin yritin ikuistaa vahvojen, moniaistillisten muistojeni lisäksi menneiden aikojen lomapuuhia. Paratiisiin pääsi kuitenkin jo siinä vaiheessa pujahtamaan pieni ristiriitaisten ajatusten käärme.

Koska kaikki aiemmat sävellyskokeiluni olivat juuttuneet itsekritiikkiin, pyrin kehittämään tekniikan, jolla osittain ohittaisin oman pääni. Otin lähtökohdaksi puhutun kielen rytmin, jonka yhdistin teemallisiin hahmoihin. Kuorojen runsasta laulajamäärää hyödyntävät tiheät klustermaiset harmoniat ovat aina kiehtoneet minua. Sarjan edetessä ne kasvavat aina vain paksummiksi, peittävämmiksi ja sekoittavammiksi hukuttaen tonaaliset kuvamuistot kuluneen ajan kohinaan. Samalla kehittyy idyllistä pienenä varauksetta nauttineen pojan ajattelu ja ymmärrys päätyen lopulta oman jälkikasvun seuraamiseen samassa lähes museomaiseksi muuttuneessa pienoismaailmassaan.